Älähöpsismin alkeet

Tauko ei ole tauko ilman hiljaisuutta. Noin kuuden viikon talviloma on levätty. Aiheita on muhiteltu ja keskitytty välillä muuhun. Kun vielä opiskelin, kävimme puolisoni kanssa yleensä loppiaisen aikoihin tammikuussa ulkomailla lomailemassa. Turistikohteet olivat ihanan rauhallisia ja saimme keskittyä toisiimme. Keli ei ollut täydellinen, mutta se ei ollut tärkeintä.Oli helpompi muistaa, mikä on tärkeintä.

Mikä on tärkeintä?

Se unohtuu tasaisin väliajoin. Ja usein se huomataan liian myöhään. Olet varmaan kuullut sanottavan, että toivottavasti ensi kerralla kenenkään ei tarvitse kuolla, että ollaan yhteyksissä. Tai jotain sinne suuntaan.

Kuuntelin Johann Harin kirjaa Mielen yhteydet – Masennuksen todelliset syyt. Ottamatta kantaa siihen puoleen, mitä Hari puhuu masennuslääkkeitä vastaan – ostan mielelläni hänen ajatuksensa roska-arvoista. Aineellisista arvoista. Kuinka havittelemme enemmän ja se tekee meistä onttoja sisältä.

Work will come again. But childhood is only once.

Isä vaimolleen kieltäydyttyään työkeikasta, jonka takia sirkus olisi jäänyt lasten kanssa näkemättä

Roska-arvoja on kaipuu paremmasta televisiosta. Olen onnellinen, kun…. Sitten, kun… Kun voitan jotakin. Kun saavutan jotakin. Kun eläköidyn, en koskaan tee enää mitään ammattiini liittyvää. Kaukana on länsimaalaisten ajatus siitä, mitä japanilainen ikigai on. Tai ichigo ichie. Ajatella, että joku eläköityy tekemällä samaa asiaa, mutta vähemmän. Tai suomalainen ajattelisi, joku päivä minä kuolen sijasta, että minä elän jokaisena päivänä, jona en kuole.

Piti tänään kirjoittaa ihan toisesta aiheesta. Sellaista tapahtuu, paremmissakin piireissä. Ehkä kiedonkin näitä aiheita vähän yhteen. Puhutaankin vuorovaikutuksesta ja siitä, mikä siinä on tärkeää.

Kolme perinteistä tapaa tyrehdyttää vuorovaikutus

Yksi suosikkiaiheistani on, kuinka unohdamme vuorovaikutuksessa sen, mikä on tärkeää.

Olemme jostain syystä oppineet, että tärkeintä olisi a) kertoa neuvoja, b) kertoa omia kokemuksiani ja c) palauttaa toinen todellisuuteen tai asettaa toisen suru mittakaavaan.

Minä haistattaisin pitkät hänelle.

No minulle yliopisto oli ihan lasten leikkiä

Älä höpsi, eihän tuo nyt iso asia ole.

Mutta sinullahan on vielä kaksi isovanhempaa jäljellä, onnenpekka!

Minä olin koko päivän töissä muille kiva, nyt olen kärttyinen teille kaikille!

Kuulostaako edes etäisesti tutulta tai omalta ajatuksenjuoksultasi? Uskon, että useimmat meistä lankeaa näihin useimmiten. Itsekin paasaan tänne totuuksiani, jotka toisinaan elän arvojeni vastaisesti valheellisesti elämässäni. Neuvon toista surun hetkellä. Kerron, kuinka helppoa se oli minulle. Vähättelen. Sulkeudun ja eristäydyn kotona samalla toivoen, että joku toimisi aivan päinvastoin, kuin mitä kehonkieleni heille osoittaa. 

Jos joku kysyy minulta, kuinka kehittää vuorovaikutustani… Ohjaan hänet lukemaan kirjoja, jotka neuvovat, kuinka vuorovaikuttaa lasten kanssa. Esimerkiksi tämän ja tämän. Näistä kirjoista ja pipetin pisaran kokoisesta kokemuksestani olen muodostanut viisi kuolemansyntiä, jotka välttämällä pääset pitkälle.

Vuorovaikuttamisen viisi kuolemansyntiä

 

Äläs nyt höpsi, ei tuo nyt ole mitään

 

Älähöpsismi, kuten otsikossa sanotaan. Lapsuudessamme usein pohdimme tunteitamme esittämällä ne jollekin muulle. Pienestä lapsesta pitäen ihminen haluaa tulla kuulluksi. Usein kiireessä tai muuten vain kokeneempana karaktäärinä aikuinen saattaa tuumata pienelle lapselle, että äläs höpsi.

Muistan elävästi, kun koulunkäynninohjaajana pieni lapsi tuli kertomaan minulle, että hänen lemmikkimatonsa päälle oli poljettu välitunnilla. Hän oli surullinen asiasta. Joo. Ymmärrän. Tässä kohtaa tulee mieleen kaksi vaihtoehtoa. Pidetään madolle oikein kunnon hautajaiset tai heitetään ”älähöpsi” loitsua takaisin oppilaalle. Haaste on siinä, että lapsi haluaa tulla kuulluksi. Ei sinun tarvitse matoa alkaa elvyttää. Kuuntelet. Ja hitaasti toistat mitä tapahtui. Ja olet yhtä mieltä siitä, että hän on surullinen asiasta. Et kiellä surua, toteat sen olemassaolon. Lapsikin tietää, että matoja tulee uusia, ei sitä hänelle tarvitse toistaa. Kokeile tällaista:

Joku polki sinun lemmikkimatosi päälle. Vaikutat todella surulliselta sen vuoksi. Olen pahoillani, että sinuun sattuu.

Lemmikkimato voi olla ihan mitä vain. Me kaikki harjoittelemme asioiden kohtaamista. Vanhempien poismeno kuuluu elämään. Se koskee silti. Sitäkään ei toiselle tarvitse muistuttaa. Kertaan vielä. Aina voit olla yhtä mieltä siitä, että toinen on surullinen ja olla sympaattinen häntä kohtaan.

Väärä ystävyys

 

Ostin uuden varsipölynimurin, se helpottaa paljon lapsiperhe-elämääni. Vertailu alkakoon. Vai lopetettakoon?

Monesti ystävyyttä koetellaan, kun jotain hienoa tapahtuu. Tässä kohtaa, kun varsipölynimuri on nostettu esille, saattaisi ystävä helposti heittää hyvään syöttöön kovan vastapallon aijjaa, meillä alkoi käydä siivooja viime viikolla, sepä vasta helpottaakin! Tennisottelu on alkanut, alkakaa vertailukilpailla.

Olemme saman kuulluksi tulemisen asian äärellä tässä. Jordan Peterson puhui aikoinaan aiheesta, että meillä ihmisillä on kato siitä, että joku toinen voisi sanoa meille, että onpa mahtava juttu, mitä juuri kerroit! Ihmiset tekevät hienoja asioita. Korjaavat välejään vanhempiin. Tulevat uskoon ja lopettavat juomisen. Sitten kun siitä kerrotaan, niin en minä noista jeesusjutuista niin välitä… Unohdamme, että voisimme olla yhtä mieltä, että asia on helkkarin hieno juttu, hänelle! Siitä voimme olla yhtä mieltä. Emmekä toisi itseämme esille. Vertaillen. Kilpaillen.

Oikea ystävä on iloinen puolestasi ja ehdottaa voitonmaljaa. Omien asioidensa tyrkyttämisen sijasta.

Minä

 

 

Ei kukaan saa tietää, jos teet nyt tällä kertaa näin

 

Teet nyt vaan. Huonosti ja hutiloiden. Lakaiset asiat maton alle.

Ihmisen on todella haastavaa ottaa toisen perspektiivi asioihin. Oma katsomuskanta on todella kapea. Ihminen joutuu aina elämään valintojensa kanssa. Ulkopuolelta neuvovat emme niinkään. Kehota toista seuraamaan arvojaan, jotta hän voisi elää ensin itsensä kanssa ja sitten vasta muiden. Et voi myydä omiasi, toisen täytyy oivaltaa arvonsa itse.

Neuvominen kysymättä ensin

Muistan useita kertoja, kun olen halunnut kertoa jostain minua vaivaasta asiasta. Keskustelu on loppunut hyvin lyhyeen, kun saan ensimmäisenä neuvon, kuinka tulisi toimia. Tai sadattelua, kuinka tällaiseen tilanteeseen on päädytty. Tai oikeastaan, olen itse neuvonut ja saattanut sättiä, että onpa töllön työtä tämä homma hei.

Kysymätön neuvo otetaan usein vittuiluna

Jari Sarasvuo

Jotta muistaisit mikä tässä kirjoituksessa oli tärkeää, niin kuunnella. Vaikka kuinka tekisi mieli neuvoa, niin kuuntele siihen asti, että neuvoa kysytään. Auta toista omassa ajatusprosessissaan. Pyydä häntä kertomaan uudestaan. Totea hänelle, miltä hänen tunteensa näyttävät sinulle. Näyttää siltä, että molemmat asiat ovat sinulle yhtä tärkeitä. Sen sijaan, että sanot sen viulun soiton olevan ihan höpöhöpöhommaa.

Jos nyt kuitenkin et malta olla kertomatta neuvoasi, niin aloita sanomalla, että sinä olet paras päättämään tässä asiassa kuinka toimit. Toimisin kuitenkin sinun roolissasi näin…

Elämä on kuulluksi tulemista ja hallinnan tunteen säilyttämistä.

 

”Minun täytyy ymmärtää, että voin ymmärtää tunteesi!”

Ei tarvitse. Ehkä se magia siinä sinun kanssasi juttelemisessa on, että toinen osapuoli ei itsekään ymmärrä omia tunteitaan. En ole tähänkään päivään mennessä ymmärtänyt itse, miksi lähden tästä pelaamaan curlingia ja odotan kesältä enemmän golfia kuin pesäpalloa. Pesäpalloa pelasin kuitenkin 17 vuotta. Mitenkä tätä voisi selittää toiselle niin, että toinen ymmärtäisi täysin, mistä puhun?

Aina voit olla yhtä mieltä siitä, että tämä asia, jonka he sinulle esittivät, vaivaa toista. Voit todeta, että asia on olemassa. Tai asia voi olla näin. Niin kuin toinen esitti henkilön H häntä kohdelleen, kun jätti kysymättä häneltä, mitä hän ottaa kimppatilauksesta. Etsi se asia, mistä voit olla toisen kanssa samaa mieltä.

Ja ennen kaikkea. Lopuksi.

Kohtele kaikkia ihmisiä samalla tavalla – kohtelemalla heitä eri tavalla.